Perusasioiden äärellä
Nykyisessä Twitterin, Facebookin, blogien ja erilaisten yhteisöpalveluiden, yleisemmin sosiaalisen median ja välittömän uutisoinnin maailmassa luottamuksellisen ja julkisen tiedon, sekä yleisen ja yksityisen tiedon sekoittuminen on kovin tavallista. Jos kaikki tieto on julkista, helposti löydettävissä, analysoitavissa, luokiteltavissa ja jalostettavissa, mitä tapahtuu yksilön tai organisaation yksityisyydelle?
Tuo yksityisyysaspekti on saanut minut ensimmäistä kertaa reiluun seitsemään vuoteen miettimään plokin pitämisen perusajatusta. Aloittaessani tämän kirjoittelun maaliskuussa 2003 maailma oli toisenlainen. Ei ollut Facebookkia eikä Twitteriä, blogitkaan eivät vielä olleet lyöneet itseään läpi suuren yleisön tietoisuuteen. Maailma muuttuu, minäkö en? Väärin. Vaalin aika tarkasti yksityisyyttäni muissa sosiaalisen median palveluissa, miksi sitten koen tarvetta kertoa oman elämäni melko banaaleista yksityiskohdista avoimesti nettipäiväkirjassa? Olisiko ehkä aika lopettaa?
Yksi lopettamista vastaan puhuva seikka on se, että haluan kirjoittaa muistiin mitä itselleni tapahtuu, koska muisti muuten on heikko ja tärkeitäkin asioita unohtuu. Silti, kirjoittaa voi pöytälaatikkoonkin, joko perinteiseen tai sähköiseen. Jos tälle linjalle lähden, onko tälle plokille jotakin muuta käyttöä? En tiedä. Mielessä on käynyt jonkin sortin esseistiksi ryhtyminen: voisi kirjoittaa niistä oikeasti “subjektiivisesti tärkeistä asioista” joita plokin kerron sisältävän. Musiikista, kirjoista, yhteiskunnallisista asioista, matkailusta, … ja sit mä heräsin, ja totesin että onko minulla oikeasti mitään sanottavaa niistäkään asioista, tai osaanko kirjoittaa niin, että se kiinnostaisi ketään. Toisaalta: jos haluan kirjoittaa, miksi minun pitäisi välittää siitä, kiinnostaako se ketään. Tätä nettipäiväkirjaakin olen kirjoittanut itselleni, en millekään yleisölle.
Tämä eipäs-juupas-ottiatuota pohdinta on varmaan osa sitä suurempaa “mitä minä elämältäni haluan” mietintää, jonka aloitin lokakuun lopulla turhaa atk-romua pois kämpästä kantaessani. Silloin totesin yhdelle, ehkä jopa useammallekin ystävälleni, että nyt on ainakin kuusi kuukautta aikaa miettiä. Se kuusi kuukautta on kohta mennyt, enkä ole yhtään lähempänä vastausta. Toivottavasti on vielä toiset kuusi kuukautta lisää aikaa miettiä, jos vaikka tulisi valmista.
Ajatuksia herätti myös juuri lukemani kirja, Nick Hornbyn “Juliet, Naked“. Kirja kertoo naisesta, joka huomaa hukanneensa viisitoista vuotta elämästään suhteeseen, joka on ollut tietynlainen mukavuusavioliitto, vaikka eivät naimisissa olleetkaan. Ajautuivat yhteen ja pysyivät. (Okei, kuten kaikki Hornbyn kirjat jollakin tasolla, se kertoo myös musiikista ja sen obsessiivisesta fanittamisesta. Suosittelen varauksetta.)
Juonta sen suuremmin paljastamatta itse tartuin kiinni tähän viiteentoista vuoteen ja sen hukkaamiseen. Joskus tuntuu siltä, että olen hukannut sen saman viisitoista vuotta työntekoon, kirjoihin, musiikkiin, tietokoneisiin, enkä ole saanut oikeastaan mitään aikaan. Se viisitoista vuotta on toki tehnyt minusta sen ihmisen, mikä olen, mutta onko tämä oikeastaan se mitä haluaisin olla? Olenko kahlinnut itseni tiettyyn muottiin, ja onko yksi osa sitä muottia nettipäiväkirjan pitäminen? Estääkö se, että olen päättänyt kirjoittaa julkiselle foorumille elämästäni, minua elämästä sitä elämää niin kuin haluaisin?
Siihen viiteentoista vuoteen mahtuu paljon hyvääkin. Olen tutustunut ihmisiin, joiden toivon olevan osa elämääni vielä pitkään. Olen käynyt upeissa paikoissa, kuullut hienoja konsertteja, lukenut uskomattoman hyviä kirjoja. Vaan olenko elänyt, mitä se sitten onkaan?
